Elokuun 15. päivä 2021

Evakkopatsas


Lahden Hennalassa paljastettiin upea Evakkopatsas

Maaliskuun 01. päivä. 2021

Terveisiä Afrikasta



Uutisissa on kerrottu että Afrikan Saharasta on ajautunut ilmavirtojen mukana meille hiekkaa. Poimin pihamaalta tummista paikoista noin litran lunta, jonka sulatin vedeksi ja laskin kahvisuodattimen läpi.


Tammikuun 27. päivä 2021



Syyskuun 13. päivä 2020



Syyspäivän loistoa Hetassa.



Toukokuun 9. päivä 2020


 
Vaikka elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista niin rullahiihtäminen on kuin kukkameressä kulkemista.


Huhtikuun 3. päivä 2020



Nyt on tapana julkaista nuoruuskuvia. Kuva 1959.


Joulukuun 22. päivä 2019




  Marraskuun 11. päivä 2020



Pithän sitä käyvä ihhailemassa Pielisen pintoo Nurmeksessa. Nurmes koivujen kaupunki.

Toukokuun 6. päivä 2019



Tänään hiihtelin rullasuksilla naapurikuntaan Hollolan puolelle koska pyörätieltä oli hyvin harjattu hiekoitussorat pois. Ja onhan sieltä hyvät näköalat Vesijärvelle.


Joulukuun 23. päivä 2018



Huhtikuun 15. päivä 2018


Veljekset Nurmeksessa talvella 1961

Ahtin kanssa ropseja kuorimassa kesällä 1953

Asuttiin silloin Nurmeksen kauppalassa, kun eräänä kesänä isä järjesti Ahtille ja minulle kesätöitä. Luulen, että Ahti oli silloin kuudentoista ja minä kahdentoista ikäinen. Isä oli sopinut metsäyhtiön kanssa ropsienkuorimisurakan. Urakkaan kuului viidentoista kilometrin päässä Ronkelin metsässä olevan ropsipinon kuoriminen puolipuhtaaksi.
   Isä sanoi: - Jäätte Ronkelin mäen päällä linja-autosta ja kävelette siitä muutaman kilometrin metsätietä. Sieltä löytyy tien vasemmalta puolelta kuorittava ropsipino. Lähellä on maalaistalo, menkää sinne ja pyytäkää maksua vastaan talosta yösijaa ja ruokaa. Niin, ja tulette sitten vasta kotiin, kun puut on kuorittu.

   En ollut halukas kauniina kesäpäivinä lähtemään metsään ja nukkumaan öitäni jossain tuvan penkillä, mutta käsky oli käsky. Turvauduin Ahtiin että kyllä se asiat hoitaa.
   Meillä oli repuissa vähän evästä, vuoluraudat ja Ahtilla lisäksi kirves, kun kävelimme pitkin metsätietä ropsipinolle. Ahtin opastuksella teimme näreistä kummallekin vuolupukit. Katsoin mallia, kun Ahti alkoi lykätä vuoluraudalla kuorisuikaleita näreen pinnasta. Minä en tahtonut jaksaa kuoria. Ropsipinokin näytti niin suurelta, että siinähän menee koko kesä ennen kuin puut olisi kuorittu. Minä kyllästyin siihen hommaan. Istuin välillä kivelle ja kiukuttelin, hyttysetkin söi ja väsytti.
   Ujoille pojille oli kova paikka mennä vieraaseen taloon kysymään yösijaa, mutta pakko oli. Talossa emäntä touhusi yksin tuvassa. Me istuttiin pitkään hiljaa tuvan penkillä ja odotettiin, että meiltä kysyttäisiin millä asialla olemme. Lopulta isäntä tuli sisälle ja kysyi:
   - Kenenkäs poikia täällä on?
   Ahti nousi reippaasti ylös ja sanoi:
   - Me ollaan Aaltosen Yrjön poikia ja meillä on tuossa metsässä ropsienkuorintaurakka. Saadaanko me talosta ruokaa ja yösija?
   - Vai Aaltosen Yrjön poikia ja urakkamiehiä ropseja kuorimassa. No, eiköhän emäntä jotain purtavaa teille pöytään laita ja navetan ylisillä saatte nukkua heinien päällä, lupasi isäntä.

   Väsyneenä kamusimme iltaisin ylisille ja nukuimme sikeästi pitkät unet aina siihen asti, kunnes alapuolella olevat siat aloittivat karsinoissaan aamutoimensa. Pitkältä tuntui viikko metsässä, ennen kuin puut oli kuorittu.
   Kun työ oli tehty, kävelimme autotien varteen odottamaan linja-autoa kotimatkaa varten. Odotimme pitkään, kunnes ohikulkeva nainen selitti:
   -Turhaan pojat odotatte autoa. Nyt on linja-autolakko.
   Me ei tiedetty mitä lakko tarkoittaa, eikä ujouttamme uskallettu asiaa kysyä, mutta teimme sen johtopäätöksen, ettei autoa kannata odottaa. Läksimme kävelemään reput selässä viidentoista kilometrin taivalta kohti Nurmesta.
Jonkin matkaa käveltyämme tuli takaapäin taksi ja pysähtyi meidän kohdalle.
   - Minnekäs pojat ovat menossa, kysyi autoilija Ollilainen.
   - Nurmeksen kauppalaan, sanoi Ahti.
   - No, nouskaas kyytiin, sanoi taksimies.
Oli hienoa istua taksiauton takapenkillä matkalla kohti kotia, mutta yksi asia painoi mieltä. Emme olleet kysyneet matkan hintaa autoon noustessa. Taksikyyti oli kallista ja meidän Ahtin taskussa olleet rahat olisivat riittäneet vain linja-automatkaan. Pitkänrannankadun risteyksessä jäimme autosta ja kysyimme paljonko matka maksaa?
   - Ei se mitään maksa, sanoi Ollilainen.
Silloin tuntui hyvältä. Oli hienoa tulla kotiin, kun olin viikon ollut metsässä ansiotyössä ropseja kuorimassa.
Vaikka Ahtihan ne ropsit pääasiassa kuori.

Veljeni Ahti siirtyi tänä keväänä tästä ajasta ikuisuuteen.

Tammikuun 14. päivä 2018



Aamun pimeydessä laitoin kameran ikkunalaudalle ja kuvasin ajastimella ja ilman salamavaloa tälläisen maiseman.



Heinäkuun 22. päivä 2017




Toukokuun 31. päivä 2017



Eräänä iltana kotikotka testasi siipiensä kantavuutta.


Helmikuun ensimmäinen päivä 2017


 


Marraskuun 28. päivä 2016


Tähän vuoden aikaan on syytä käyttää kaamoslaseja.

Lokakuun 24. päivä 2016



                                                                                                                       
Tammikuun 16. päivä 2016



Kenties maailman kaunein hiihtostadion.



    Marraskuun 2. päivä 2015

Karjalaan muuttaneita urjalalaisia

Päivitetty 2.11.2015. (Lähteet: - Rastböle Maiseman historiaa Vuosaaressa. Matti Lipponen
                                              - Kuriton suutari ja kiistämisen rajat. Sami Suodenjoki)

Miksi 1900 luvun alussa Urjalassa asuneet sukulaiseni muuttivat Karjalaan? Oliko Urjalassa tapahtunut jotain sellaista että siellä asuminen ei enää ollut mahdollista? Oliko Ruuhimäen suvun maine jostain syystä turmeltunut? Vai oliko Karjalassa maa halvempaa, enemmän töitä ja näin paremmat ansiomahdollisuudet päästä kiinni omaan maatilaan?

Kirkonkirjojen mukaan Urjalassa 12.10.1836 syntynyt Anders Paulsson tunnettiin myöhemmin nimellä Antti Ruuhimäki, joka avioitui Urjalassa Anna Zachariasdotterin kanssa 17.2.1861.

Heidän lapsista ensimmäinen Karjalaan muuttanut on Stefanus Aaltonen, joka muutti perheineen Viipurin Kangasrantaan 17.11.1905. Hän oli muuttanut Ruuhimäki nimensä Aaltoseksi.

Kysyin kerran isältäni, miksi isoisäni oli muuttanut nimensä Aaltoseksi, pitäisin enemmän Ruuhimäestä, sanoin? Isä kertoi että pappi sitä oli ehdottanut. Mutta miksi, sitä hän ei kertonut.
Urjalan pastori K V Lehtonen oli vihkinyt Matkun Kreivilän kartanon rengin nuorimies Stefanus Ruuhimäen ja Forssan aseman (Matkun) ratavahdin nuoren neidon Ida Maria Lindin elokuussa 1893. Nuoren parin esikoinen, Akseli, syntyi kesällä 1897.

Stefanus oli vuosia työskennellyt Matkun kartanossa. Kartanon omistaja Axel Henrik Wahren oli perinyt kartanon vuonna 1891. Hänen aikana kartanon tilalla oli paljon työväkeä, rakennettiin paljon ja raivattiin uutta viljelysmaata. Wahren oli myös kovasti kiinnostunut hevosista. Stefanuskin työskenteli kartanon hevosten parissa, koska hänet oli palkittu hyvästä hevosen hoidosta Tammelan hevosystäväin toimeen panemassa varsa äyttelyssä.

Vuonna 1897 Axel Wahren osti Helsingin Vuosaaresta Rastbölen kartanon. Voidaan olettaa että kartanonherra halusi huvilamaiseen kartanoon luotettuja työntekijöitä. Niinpä hän oli palkannut sinne muun muassa Stefanuksen. Ehkä puutarhuriksi, niin kuin Stefanus Ruuhimäen ammatiksi on kirjattu Urjalan muuttokirjaan kun perhe muutti Matkusta merenranta maisemiin Helsingin Vuosaareen 29.10.1897.
Vuosaaressa Stefanuksen sukunimi muuttuu Aaltoseksi, sillä Helsingin pitäjän seurakunnan rippikirjaan on kirjattu sukunimi näin: ”Stefanus (Ruuhimäki) Aaltonen”
Pari vuotta vierähti arvatenkin nopeasti nuoren perheen elämästä Vuosaaren merimaisemissa. Perhe muutti marraskuussa 1899 takaisin Urjalaan Matkun kartanoon ja Urjalan seurakunnan muuttokirjaan perheen nimeksi kirjattiin Aaltonen.
Axel Wahren myi Rastbölen kartanon vuonna 1901.

1900-luvun vaihteessa elettiin Suomen suuriruhtinaskunnassa levottomia aikoja. Kenraalikuvernööri Bobrikov oli välittänyt valtionpäämiehen Venäjän Keisarin Nikolai II allekirjoittaman manifestin alkuvuodesta 1899. Säätyläiset pitivät manifestia vääryytenä, joka heikensi Suomen asemaa. Myös sivistyneistön keskuudessa alettiin vastustaa venäläistämistoimenpiteitä. Manifestia pidettiin laittomana. Samaan aikaan tilattoman väestön keskuudessa levisi ennen kokematon huhuaalto yleisestä maanjaosta, joka toimitettaisiin keisarivallan säätämällä lailla. Maaseutuväestö, käsityöläiset, torpparit ja tilaton väestö aktivoituivat ja järjestäytyivät perustamalla työväenyhdistyksiä.
Perustuslaillisten ja vanhasuomalaisten välillä tapahtui yhteenottoja. Urjalassa kesällä 1903 tehtiin viranomaisille kantelu, jossa väitettiin perustuslaillisten kiihottaneen kuntalaisia ja levittäneen maanalaista kirjallisuutta. Poliisit tekivät kotietsinnän Matkun kartanoon, mikä osaltaan vaikutti siihen että kartanon omistaja Axel Wahren karkotettiin maasta 1903 ja kartano ajautui valtion haltuun.

Kartanon maiden kohtalosta tulikin kuuma puheen aihe paikallisten keskuudessa kun 400 hehtaaria Matkun kartanon viljelysmaata palstoitettiin. Urjalassa ja muuallakin monet tilattomat luulivat että vuoden 1904 alusta voimaan tulleen maanvuokralain myötä valtio oli maksutta ottanut Matkun kartanon viljelysmaat haltuunsa ja ne jaettaisiin torppareille ja talottomille ilmaiseksi.

Lainaus Hämetär -lehdestä 19.1.1904: ”Senaatista esitettiin eilen Armollinen käskykirje Matkun tilan ostamisesta valtiolle sitten palstoitettavaksi ja nykyisille alustalaisille myytäväksi.”

Tampereen Uutisissa 19.7.1905 on kerrottu tilanomistaja Axel Wahren saapuneen kotimaahan kaksi vuotta kestäneestä maanpaosta. Kesäisenä lauantaina kyläläiset olivat kerääntyneet Matkun rautatieasemalla suurin odotuksin vastaan ottamaan kotiin palaavaa isänmaan ystävää. Tunnelma asemalla oli juhlallinen, soitto soi ja laulut raikui. Mielessäni kuvittelen että ratapihalla resiinan päällä istui Stefaus Aaltosen appiukko, ratavartija Henrik Lind tarkkailemassa tapahtumia. Ja saattoipa lomalla ollut pappilan Ilmarikin enoltaan lahjaksi saamalla uudella polkupyörällä hurjastella aseman seudulla saaden eukot pelästymään ja mutisemaan.
Uutisen mukaan herra Wahren palaa takaisin Ruotsiin oleskeltuaan kotonaan jonkin aikaa.

13.3.1906 Uusi Aura -lehdessä kerrotaan Matkun tilasta: Senaatti on päättänyt, että ne 72 itsenäistä taloa ja 47 palstatilaa, jotka on lohkaistu valtion omistamasta Matkun tilasta Urjalan pitäjässä, on myytävä niihin hintoihin ja niille henkilöille, kuin sitä varten asetettu komissiooni on ehdottanut. Lisäksi lehdessä kerrotaan että myyntihinta kuoletetaan 26 vuodessa. Kahtena ensimmäisenä vuotena maksetaan vain korkoa ei kuoletusta.

Ennen edellä mainittuja tapahtumia Stefanus Aaltonen oli perheineen muuttanut Matkusta Hämeenlinnan Aulangolle 25.11.1903. Perheeseen kuuluivat silloin vaimo Ida ja lapset; Akseli, Hannu ja Hanna.
Myös Stefanuksen vanhemmat, Antti ja Anna Ruuhimäki muuttivat 1904 Matkun kartanosta Huhdin kylän Sipilään eli kappalaisen pappilaan Urjalan rautatieaseman tuntumaan. Itsellinen Antti oli silloin 68 vuoden ikäinen.

Antti Ruuhimäestä tiedossani ei ole mitään muuta kuin mitä Urjalan ja Tammelan seurakuntien kirkonkirjoihin on ikuistettu. Näiden lähteiden mukaan hänen syntymäpaikka on Urjala Kokonkylä Lähteenkorva.
Vanhoja sanomalehtiä selatessa silmiini osui juttu Aura -lehdessä pvm. 1.8.1890. Siinä mainitaan Suomen talousseuran myöntäneen Antti Ruuhimäelle pitkästä ja uskollisesta palvelusta pronssisen kunniamerkin. Hän oli silloin palvellut navettarenkinä Kojon kartanossa Tammelassa ja Matkun kartanossa Urjalassa yhteensä 17 vuotta. Ruuhimäen koko perhe oli joulukuussa 1885 muuttanut Tammelasta Matkun kartanoon.
Muistan lukeneen Maija Kesiön artikkelin Kylähullu -lehdestä. Siinä kerrottiin että Antti Ruuhimäki oli toiminut Matkun kartanossa navettavuotina. Siihen aikaan kartanoissa oli suuret kivinavetat, paljon karjaa ja henkilökuntaa. Mielessäni voin olettaa että kartanonherra oli katsonut tarpeelliseksi nimetä navetan töistä vastaavaksi luottamushenkilöksi Antti Ruuhimäen. Niinpä miestä alettiin kutsua navettavoudiksi.
Pappila jäi Antti Ruuhimäen viimeiseksi asuinpaikaksi. Hän kuoli 31.12.1906.

Antti Ruuhimäen perheen jäsenet muuttivat Karjalaan seuraavasti:
- 17.11.1905 Stefanus Aaltonen entinen Ruuhimäki.
- 05.05.1906 Amanda Toivonen os. Ruuhimäki
- 27.04.1907 Aleksandra Syrjänen os. Ruuhimäki
- 09.04.1910 Ida Ruuhimäki myöhemmin Wallin
- 09.03.1911 Olga Ruuhimäki entinen Eskolin myöhemmin Hirsjärvi
- 09.02.1911 Anna Ruuhimäki, perheen äiti, joka oli jäänyt leskeksi Antti Ruuhimäen kuoltua Urjalassa 31.12.1906.

Tämä tarina elää ja jatkuu myöhemmin...

Kesäkuun 18. päivä 2015


Mielikki metsän emäntä

Siniviitta, viidan eukko,
mieluinen metsän emäntä!
Anna tie, avaa lukko
minun saunaan käydessäni.

Toukokuun 10. päivä 2015

Kierrellessäni luovutetussa Karjalassa entisen marmorikaivoksen alueella Ruskealassa, pistin sieltä taskuuni kivilohkareen. Kotona hioin kiven ihan vain nähdäkseni miltä kuuluisa Ruskealan marmori näyttää hiottuna. Sitähän on aikoinaan käytetty rakennuskivenä muun muassa Pietarin Talvipalatsissa.

Sovitin hiotun kiven bola-riipukseen sopivaksi ja vein sen eräälle Ruskealassa syntyneelle miehelle. Toin sinulle palan Karjalaa takaisin, sanoin.

Olisikohan tässä hyvä liikeidea jollekin paikalliselle ruveta hiomaan koruja Ruskealan marmorista.


Maalikuun 14. päivä 2015


Vanha kulkuri

”Oon vanha enkä lähteä sais enää kulkemaa, vaan mikäs teet kuin kevät saa luonnon heräämään...”
                                                                                                                         Usko Kemppi

  Toukokuun 25 päivä 2021



Katso luontoa


 
Tammikuun 26. päivä 2015

Kun ei ole syntynyt uusia töitä, niin voihan sitä tutkiskella ja kuvata vanhoja vuosia sitten tehtyjä. Tämä juoksija on muotoiltu Ilomantsin Hattuvaaran mustasta kivestä ja jalustana on tiiliskivi, joka kuvaa juoksuradan tiilimurskaa.

Tammikuun 8. päivä 2015

Nurmeksen käpyriihi ja hokkarit

Viisikymmentäluvun puolivälissä ikäiseni tytöt ja pojat kokoontuivat iltaisin luistinradalle. Tytöillä oli valkoiset kaunoluistimet ja pojilla mustat hokkarit. Olin kateellinen kun minulla oli vain vaivaiset Nurmis-luistimet, jotka eivät millään tahtoneet pysyä kiinni pehmenneissä hiihtomonojen pohjissa. Nurmeksen rautakaupassa minulle sopivat uudet hokkarit maksoivat silloin 3300 markkaa.

Kun koulussa kuulin poikien kehuskelevan kuinka he olivat ansainneet hyvät rahat käpyjä keräämällä, niin päätin yrittää, sillä sinä talvena meidän lähellä kauppalan metsässä kaadettiin suuria kuusia.

Kevättalvella kuusitukit oli viety hakkuualueelta hevoskyydeillä sahalle, mutta puiden käpyiset latvat lojuivat metsässä. Kuparinväriset kävyt odottivat kerääjää. Ruskea kangassäkki kainalossa kävelin reenjälkiä metsään. Kahlasin lumessa kuusen latvalta toiselle, nypin niistä kävyt ja vedin pulleat säkit perässäni kotiin. En muista monenako päivänä kävin käpyjä keräämässä, mutta niitä oli useampi säkki vesikelkassa kun lykkäsin lastin kauppalan läpi Kötsinmäen Nurmesjärven puoleisessa rinteessä olevaan käpyriiheen. Sain kävyistä 2700 markkaa. Nykyrahassa ehkä noin sata euroa.

Kotona tehtyä työtäni kyllä arvostettiin, mutta kyseenalaistettiin kannattaako niitä rahoja käyttää turhanpäiväisiin hokkareihin kun muutakin tärkeämpää ostettavaa olisi ollut. Muutaman päivän kestäneiden kiukkuisten neuvottelujen jälkeen äiti myöntyi ja lupasi puuttuvat rahat hokkareihin sillä ehdolla, että hän tulee rautakauppaan katsomaan etten osta liianpieniä hokkareita. Niissä pitää olla kasvunvaraa etteivät ne jo ensitalvena ole liian pienet, opasti äiti.

Lue lisää Nurmis-luistimista täältä.

Joulukuun 9.päivä 2014


Kun lumesta ja hiihtokeleistä ei ole tietokaan niin pahkapuulauta inspiroi miehen ajatukset alle Etelän ristin.




Lokakuun 5. päivä 2014

Tämä tekele juontaa Nurmekseen. Äitini toi viisikymmentäluvun alkupuolella Nurmeksen sahalta muutaman pahkapuusta sahatun pintalaudan. Hän haaveili niistä taulun raameja. Usein olen lautoja tutkinut ja aina päätynyt siihen ettei minun työvälineillä eikä puutyötaidoilla niistä raameja tule.
Lopulta rohkaisin mieleni, sahasin laudasta 25 cm pätkän ja hahmottelin sen sahatulle puolelle mäkihyppääjän. Porasin lautaan muutaman reiän, työnsin kuviosahan terän reikään, käynnistin kuviosahan ja loput muodot jyystin käsihiomakoneella. Viimeistelyssä en täysin onnistunut, mutta työ on tekijänsä näköinen, harmaa ja rosoinen.

Heinäkuun 5. päivä 2014



Entinen metsäpäällikkö kehotti halaamaan pihapuuta ja kuuntelemaan mitä se puhuu.   
(Lisätty linkki 16.8.2018)


Toukokuun 31. päivä 2014

Kotona on hyvä asua

Nyt on monella arvovaltaisella suulla puhuttu kiinteistöveron korotuksesta. Tähän ajatukseen ei ole omakotitalossa asuvien ikäihmisten helppo yhtyä. Sen sijaan tuntuu mukavalta, kun heitä kehotetaan omatoimisiksi niin että he pystyvät mahdollisimman kauan asumaan kotona tutussa ympäristössä.

On totta että puuhastelu oman kodin parissa pitää ikäihmiset toimintakuntoisina, sillä lumet on luotava ja pihanurmi leikattava. Oma talo on monen pitkän työuran tehneen ihmisen koko elämäntyö, sitä varten he ovat aikanaan ottaneet velkaa, paiskineet ylitöitä ja vyötä kiristäen pinnistelleet itselleen kodin eläkepäiviensä turvaksi.

Niinpä yli 70 -vuotiailta sota-ajan lapsilta ja työnsankareilta olisi oikeudenmukaista poistaa kiinteistövero kokonaan. Näin hieman helpotettaisiin näiden ihmisten toimeentuloa, sillä asumiskustannukset ovat viime aikoina huikeasti nousseet, kun toisaalta eläkkeet ovat tulotasoon nähden vuosien saatossa pienentyneet.

Huhtikuun 13. päivä 2014

Wikipediassa kerrotaan että maahiset ovat pieniä ihmisenmuotoisia olentoja, jotka asuvat maan alla omassa maailmassaan. Maanpäällisessä maailmassa ne ovat yleensä näkymättömiä, mutta toisaalta tarustossa kerrotaan että joskus maahiset näyttäytyvät ihmisille ja ne saatavat jopa olla ilkikurisia.

Höpö, höpöjuttuja ajattelin kuvatessani tätä juurakkoa. Nyt vuosia myöhemmin kuvan tarkemmissa tutkimuksissa on muun muassa Pavel Leukkunen ja monet muutkin tunnustetut tutkijat todenneet, että sieltähän se maahinen kurkistelee juurakosta kuvaajaa kiiluvin silmin.

Huhtikuun 11. päivä 2014

Olen joskus kiukkuisesti arvostellut kotikaupunkini latuja, mutta tänä talvena Lahden urheilukeskuksen tykkilumiladut ovat olleet loistavassa kunnossa. Viimeksi tänään hiihdin perinteistä koneelle ajettua latu-uraa ja kovakuntoiset vapaantyylin hiihtäjät sujahtelivat vauhdikkaasti ohitseni tasaiseksi ajettua luistelubaanaa pitkin.

Helmikuun 3. päivä 2014

Kotisivut webhotelliin

Eräänä helmikuisena aamuna avasin rutiininomaisesti selainohjelman aloitussivun. Yllättäen näytölle ilmestyi:   Yhteyden muodostus osoitteeseen koti.phnet.fi epäonnistui.
Internet-yhteydet muille suosikkisivuilleni toimivat kuitenkin moitteettomasti, samoin sähköposti.
Harmistuneena soitin operaattorin vikailmoitusnumeroon. Yksityisten kotisivupalvelut on lopettu vuoden 2013 lopussa, kerrottiin. Miksi asiasta ei ole ilmoitettu, tivasin? Asiasta on ilmoitettu jo kesäkuussa 2013, vastattiin.
Enpä ollut huomannut kyseistä ilmoitusta, olin ilmeisesti luokitellut sen postiluukusta tulleeksi paperijätteeksi ja kuskannut sen paikalliseen Ekopisteeseen.
Nyt on vaihdettava operaattoria, uhosin! Kyselin hintoja ja kun parin päivän kuluttua verenpaineeni tuntui tasaantuneen tulin siihen tulokseen ettei operaattoria kannata vaihtaa. Päädyin siihen että tilaan kotisivuilleni tilat ja ns. Startti-paketin webhotellista. Lisäksi piti ostaa uusi 13 euroa maksava verkkotunnus eli domain.
Sitten päätin modernisoida vanhat kotisivuni ja poistaa sieltä ylimääräiset jutut ja kuvat. Sitä mukaa kun olen saanut sivut muokattua, olen niitä siirtänyt palvelimelle mistä niitä voi tarkastella internetissä ympäri maailmaa. Uusi kotisivuni löytyy hakusanalla: aaltoma.net

Tammikuun 2. päivä 2014



Pidän Eero Mäntyrantaa parhaana suomalaishiihtäjänä. Tämän kuvan sain vuosia sitten veljeltäni Ristolta. Hän oli tavannut hiihtolegenda Eero Mäntyrannan Pellossa tämän omassa museossa.



Joulukuun 24.12.2013


Lumeton joulu

Marraskuun 20. päivä 2013


Postilaatikolla

Pavel sanoi aamuhämärissä postilaatikolla: - Eikö olisi aika myöntää että sähköverkkojen, maanteiden, ratojen ja jopa talojen lähellä kasvaa liian pitkiä myrskyille alttiita puita.

Marraskuun 15. päivä 2013


Sääkuva Hetta



Lokakuun 21. päivä 2013

E-kirjan lukulaite

Kesällä Pavel tyrmäsi jyrkästi ajatukseni siitä, että ostaisin lukulaitteen. Hän piti tablettia ehdottomasti parempana vaihtoehtona kuin lukulaite ja antoi ymmärtää ettei minun asiantuntemus taida edes riittää keskustelemaan hänen kanssa siitä asiasta.
Vaikka arvosta Pavelin informaatioteknologia alan tuntemusta niin ostin kuitenkin lukulaitteen. Tässä yhteydessä mainittakoon että Pavel on meidän kulmakunnan tunnetuin ajattelija. Naapurin rouvakin sanoi kerran
postilaatikolla että eikös tämä Pavel Leukkunen ole oikein petakooki?
No, nuukana miehenä tulin hankkineeksi verkkomyynnistä 150 euron lukulaitteen. En ole asiasta kehdannut Pavelille puhua, mutta nyt kun olen muutaman päivän näpelöinyt laitetta, niin olen siihen tyytyväinen. Koemielessä latasin tietokoneelleni E-kirjakaupan sivuilta ilmaisen e-kirjan ja kirjastostakin pari e-lainakirjaa ja siirsin ne lukulaitteeseen.
Huomenna käyn kyllä kauppahallista Viipurin rinkilän ja kutsun Pavelin päiväkahville ja esittelen sille uuden lukulaitteeni.

E-kirjojen lukeminen lukulaitteelta käy myös sohvalla loikoillen.


Lokakuu 9. päivä 2013


  Närpistöjoki ja sininen taivas



Syyskuun 19. päivä 2013

Syksyn ruskamatkalla pidettiin levähdystauko Pohjolan Valkeaksi kaupungiksi kutsutussa Oulussa.


Heinäkuun 29. päivä 2013

Tämä näkymä on Nurmeksesta Kylpylähotellin Bomban rannasta Pieliselle.

  Kävin Nurmeksessa katsomassa ja muistelemassa niitä maisemia ja paikkoja joissa kasvoin ja mistä sain eväät maailmalle. Heinäkuussa 1961 olin lähtenyt Nurmeksesta Lahteen töihin. Ei siihen lähtöön silloin mitään erityistä syytä ollut, nuoren miehen mieli vain kaipasi uusia tanssipaikkoja, enkä tunnusta että olisi jäänyt ketään kaipaamaan. En vaikka mieleeni palautuivat ne kesäiset illat Pieliseltä, niin kuin juukalainen Eino Kettunen on sävelin ja sanoin kuvaillut tekemässään laulussa.

 

Heinäkuun 19. päivä 2013



Tervaa voi käyttää myös aurinkovoiteena.


Kesäkuun 30. päivä 2013

Postilaatikolla: E-kirjat tulevat

Tapasin aamulla varhain Pavelin postilaatikolla. Sanoin sille että nyt ei enää tarvitse ajaa tai kävellä räntäsateessa kirjastoon lainaamaan kirjoja. Latasin eilen illalla koneelleni ilmaisen Adobe Digital Editions 2.0 ohjelman jolla voi käsitellä ja lukea e-kirjoja. Voin nyt ladata kirjastokortin numerolla kirjaston sivuilta koneelleni kirjoja e-kirjoina, eikä maksa mitään, eikä niitä tarvitse palauttaa. Kun laina-aika päättyy ne haituvat taivaan tuuliin.

Pavel ei ollut kuulevinaan, mutta jatkoin innoissani että täytyy vielä hankkia lukulaite niin voin lueskella niitä e-kirjoja missä vain, vaikka yöllä vuoteessa. Ihmettelin kun Pavel ei innostunut asiasta. Ajattelin ettei naapuri tainnut tietää mitään e-kirjoista, vaikka se on omasta mielestään aina ollut niin tietoinen informaatioteknologian uutuuksista. Kerrankin se sanoi ettei minun asiantuntemus riitä edes keskustelemaa hänen kanssa näistä asioista.

Pavel lähti siitä loikkimaan asunnolleen, toki murahti olkansa yli että osta tabletti! Huutelin sen perään että oliko siltä jäänyt aamutabletit ottamatta! Mies ei vastannut, kuului vain ulko-oven läimähdys.

Nyt olen koko päivän miettinyt - ostanko lukulaiteen vain tabletin?

Kesäkuun 11. päivä 2013

Varas vei tämän pingviinin. Olen lohduttanut mieltäni Georg Otsin esittämän laulun muunnelluin sanoin ...poissa pingviini on...

 

Toukokuun 29. päivä 2013

Eilen viimeistelin tuuliviirin. Ajattelin että täällä talviurheilukaupungissa pitää viiritkin olla mäkihyppääjiä. Viiri on leikattu vanhasta alumiinipellistä ja kiinnitetty vanhan ilmastointikoneen laakeripesään minkä varassa se näyttää ainakin toistaiseksi pyörähtelevän herkästi. Viirin pituus on 60 cm.

Maanantaina huomasin että piha-aidan tolppien päistä oli revitty irti kolme työtä. Pingviini, punarintainen papukaija ja orava.  Tein asiasta rikosilmoituksen. Tuskinpa näitä töitäni enää näen, mutta toivon että vanhan miehen töille löytyy jostain uusi näyttävä paikka, jossa voisin käydä niitä katsomassa. Tunnetilaa kuvailisin että viluttaa.

Toukokuun 6. päivä 2013



Kurjelle on koittanut uusi kevät ja lumiukon on aika väistyä.


Huhtikuun 14. päivä 2013

Puolukkaruista

Enontekiön Hetasta löytyy saman katon alta muun muassa leipomo, tuoreita leivonnaisia, baari, kukkakauppa, posti ja  matkahuolto. Tarjolla on myös matkamuistoesineitä.
Tänä keväänä myymälässä silmiini osui puolukkaruisleipä. Tuoteselosteessa mainittiin mm. seuraavat aineosat: kokojyväruisjauho, vehnäjauho, puolukkahillo, ruisrouhe, ruismallasuute, siirappi, perunahiutale yms. Siinäpä oiva energian lähde hiihtäjälle ajattelin ja ostin leivän. Söin muutaman palan leivästä ihan vain kokeeksi - hyvää se oli puolukkaruisleipä.

Ennen Saami Ski Race hiihtoa söin edellisenä päivänä sitten loput leivästä ja tankkasin itseeni kohtuullisen määrän urheilujuomaa.
Aamulla tunsi oloni ihan hyväksi. Odotin malttamattomana että pian pääsisin ladulle.

 

30 kilomerin hiihdon lähtö oli Norjan puolelta Sieben kylästä. Olosuhteet olivat mainiot, muutama aste pakasta ja aurinko paistoin pilvettömältä taivaalta. Kilpailukanslia oli perustettu taivasalle tien kupeeseen auratulle alueelle missä valitsi aito kansainvälinen kilpailutunnelma. Kello 12.00 paikallista aikaa päästettiin 120 hiihtäjää ladulle kohti Kautokeinoa.
Hiihdin nousujohteisesti säästäen voimia loppukilometreille Kautokeinon jyrkkiin nousuihin. Taktiikka onnistui, suksissa oli hyvä luisto ja pito. Iän myötä olen oppinut vaalimaan perinteitä. Niinpä hiihdin jo neljäkymmentäluvulla ukin peltotikun keväthangilla oppimaani perinteistä hiihtotapaa. Myös energiat riittivät hyvin Tunturilapin Leipomon puolukkaruisleivän ansiosta.

Maaliskuun 8. päivä 2013


Jos voisin laulaa kuin lintu voi...


Maaliskuun 4. päivä 2013

Periksi ei pidä antaa

Kuvittele että olet jo syksyllä ilmoittautunut Finlandia hiihtoon, maksanut osallistumismaksun ja aloittanut huolellisen valmistautumisen selviytyäksesi hyvin viidenkymmenen kilometrin koitoksesta. Olet talven aikana hiihtänyt satoja kilometrejä ja varmistanut että kaikki varusteet ovat kunnossa. Ennen hiihtoa olet huolehtinut vielä ravintotankkauksesta ja voidellut sukset luistavaa ja pitävään kuntoon.
    Saavut sitten hyvissä ajoin Lahden hiihtostadionille pelon sekainen jännitys mielessä ja hakeudut lähtöpaikalle satojen muiden hiihtäjien kanssa odottamaan lähtömerkkiä. Vihdoin tapahtuu lähtö. Kuin vauhkoutunut sonnilauma kiirehtivät hiihtäjät ensimmäiseen pitkään nousuun sukset suihkien ja sauvat narskuen. Pulssi nousee ja alat hengästyä. Ei, näin kovaa en voi mennä, tämän on liian kovaa vauhtia minulle, tulee noutaja jo alkumatkasta, ajattelet. Onneksi nousun päällä porukka ruuhkaantuu kun kaikki eivät mahdu yhtä aikaa alikulkutunneliin. Vähitellen lauma soluu neulansilmästä ja jokainen löytää oman paikkansa ladulta ja niin alkaa viidenkymmenen kilometrin vaellus. Sukset luistavat erinomaisesti ja eteneminen tuntuu kevyeltä. Porukan matkavauhti on sopiva, hengitys kulkee hyvin ja siinä voi heitellä muutamia herjojakin eteen kiilaaville hiihtäjille.
    Kolmen kilometrin paikkeilla eräässä loivassa nousussa irtoaa toinen suksi jalastasi ja se sinkoaa takaa tulevien hiihtäjien jalkoihin. Pysähdyt, väistelet hiihtäjiä ja saat lopulta kurkoteltua suksen käteesi. Nyt nopeasti suksi monon alle ja side kiinni. Mitä ihmettä, hiihtomono ei kiinnity siteeseen, ei vaikka kuinka yrität. Hätäännyt kun hiihtäjiä lappaa ohitsesi yhtenä jonona. Koetat etusormella onko lumi jäätynyt monon pohjaan? Ei voi olla totta, monon kärjestä on irronnut teräslenkki! Irti mikä irti, et saa monoa kiinnitetyksi siteeseen. Siihen päättyi hyvin alkanut Finlandia hiihto.
    Näin kuvittelen tapahtuneen sille Finlandia hiihtäjälle, joka tuli Tapanilan huoltopisteelle kyselemään hiihtomonoja. Vaikka huoltopisteellä on voiteta, sauvoja, suksia ja käsityökalut pieniä korjauksia varten, niin hiihtojalkineen rikkoutuminen on niin harvinaista ettei vaihtojalkineisiin ole järjestäjän taholta varauduttu.
    Tämä hiihtäjä ei kuitenkaan antanut periksi, jostain pitäisi nyt monot löytyä, eikö mistään löydy, vaikka lähtöpaikalta, kyselee hiihtäjä suksien huoltopisteessä? Vaitonaisina suksien huoltajat pyörittelevät päitään. Täytyy minun kuitenkin päästä takaisin lähtöpaikalle pohdiskelee pettynyt hiihtäjä. Kyyti kyllä järjestyy luvattiin huoltopisteestä. Ja niin eräs talkoolainen lähti autollaan kyyditsemään miestä viiden kilometrin päähän hiihtostadionille.
    Ehkä noin puolentunnin kuluttua auto palasi takaisin Tapanilan huoltoasemalle. Yllättäen autosta nousi sama hiihtäjä joka oli kyyditty lähtöpaikalle. Mies kiirehti ladulle, napsautti upouudet hiihtojalkineet siteisiin ja lähti jatkamaan keskeytynyttä hiihtoa.
–    Mistä se sai uudet monot, kyseltiin talkoolaiselta, joka oli kyydinnyt miestä?
–    Se osti ne lähtöpaikalta Finlandia hiihtojen myyntipisteestä, sanoi talkoolainen.
    Kierrettyään hiihtolenkin tyytyväinen hiihtäjä pysähtyi paluumatkalla Tapanilan huoltopisteelle, kiitteli kyydistä ja sanoi olevansa tyytyväinen uusiin monoihin. Toivotimme pitkää ikää uusille hiihtojalkineille ja sujuvaa loppumatkaa. Kannustimme vielä miestä huutaen että vain neljä kilometriä maaliin!

Helmikuun 9. päivä 2013

Porokylän leipää

Eilen paikallisen Prisman myymälän käytävällä esiteltiin leipätuotteita, siinä olisi ollut maistiaisiakin, mutta en välittänyt, kävelin vain kohti tuttuja ruisleipätiskejä. Sitten havahduin kun olin kuulevinani esittelijän sanat, Porokylän leipää! Pyörähdin takaisin ja kysyin esittelijältä.
- Sanoitko Porokylän leipää?
- Kyllä Porokylän leipää Nurmeksesta, olkaa hyvä, tästä maistiaisia, sanoi esittelijä.
- Totta kai täytyy maistaa, minä kun olen Nurmeksen poikia, olen asunut lapsuuteni Nurmeksessa, kehaisin. Maiskuttelin maukasta leipää suussani ja mumisin että Porokylässä oli ennen hyppyrimäkikin, josta poikien kanssa hypittiin.
En jäänyt siihen seisoskelemaan, vaan jatkoin matkaani. Nurmeksen asiat alkoivat taas pyöriä mielessä. Muistin viisikymmentäluvun sanomalehdestä kuopiolaisen Herman Saastamoinen & Pojat Oy:n leipämainoksen:

 

”Jos Hermannista leipä paranoo,
 se ei oo leipee se `o hunajoo.”

En muista Nurmeksessa savolaisia leipiä syöneeni, mutta hyvää oli tämä Porokylän leipä, ei siitä leipä parane. Tietysti muistan ne äidin leipomat leivät, jotka hän leveällä leipälapiolla veti seitsemän leivän uunista pöydälle jäähtymään ja peitteli ne liinalla. Se leivän tuoksu ei unohdu koskaan, eikä kuumasta leivästä leikattu voileivän maku.
Porokylän leipomo ei taida olla Nurmeksen Porokylässä, vaan itäisessä kaupunginosassa aika lähellä minun entistä asuinpaikkaa sillan takana, niin kuin siihen aikaan sitä seutua kutsuttiin.
Tulevana suvena on taas tehtävä kotiseutumatka Pohjois-Karjalaan Nurmekseen.

Tammikuun 31. päivä 2013


Tuhansien tähtien hotelliin...



Tammikuun 19. päivä 2013

Mieleen jääneitä lausahduksia

On se ihmeellistä miten nuoruudesta jotkut asiat ovat jääneet elävästi mieleen. Viisikymmentäluvulta muistan Nurmeksen kauppalan urheilukentältä juoksukilpailun lähettäjän lohdulliset sanat, jotka hän julisti aina kuuluvalla äänellä urheilijoille ennen varsinaisia lähtökomentoja:

”Jos tulee varaslähtö
en ammu vaan vihellän
joten vihellyksestä
tullaan takaisin.”

Tammikuun 8. päivä 2013


Basisti h= 40 cm.

 Tämä kivityö on vuosia ollut kirjahyllyn ylimmällä hyllyllä pölyyntymässä. Jostain syystä se piti nyt kuvata ja laittaa tähän. Kitara on tiikerinsilmäkiveä ja värikkäät kivet ovat opaaleja Australian Lightning Ridgen kaivokselta.

Joulukuun 31. päivä 2012

Uudenvuodenlupaus

Lupaan pitää vain isän käyttöön tarkoitetut lakisääteiset 54 arkipäivää isyysvapaata.

Onnellista Uutta Vuotta kaikille toivoo Matti

Joulukuun 17.päivä 2012

Joulumuisto

Siitä on vuosi tai kaksi kun tapasin entisen työtoverini Penan. Niin kuin aina tavatessamme, muistelimme yhteisiä työmaitamme. Kysyin Penalta:
- Muistatko kun kerran opiskeluaikoinani olin käynyt kysymässä pomolta töitä joululoman ajaksi, mutta se sanoi, ettei voi palkata niin lyhyeksi ajaksi. Sinä tulit sitten firman ulko-ovella vastaan ja minä valittelin ettei pomo huolinut töihin. Sanoit nopeasti, niin kuin sinulla aina oli tapana, että odotas hetkinen ja painelit siitä pomon luo. Tulit pian takaisin ja sanoit minulle että tulet aamulla seitsemäksi Hennalan työmaalle! Muistatko?
-  Muistan, se oli Hennalan varuskunnan sairaalatyömaa, oli kylmä talvi, vastasi mies nopeasti niin kuin lähes viisivuosikymmentä sitten.
-  Kiitos, Pena. Kyllä ne rahat tulivat silloin opiskelijalle tarpeeseen, sanoin.
Tällä kertaa Pena ei vastannut nopeasti, oli tovin vaiti ennen kuin vastasi:
- Pomo lupasi ottaa sinut töihin kun lupasin että sinun palkan voi pidättää minun urakkapalkasta.
- Eihän, sanoin hämmentyneenä. Sinunko palkasta? Kiitos Pena, sain sanotuksi kostuvin silmin.
Tämä jälkeen en Penaa tavannut. Hän on siirtynyt tästä ajasta ikuisuuteen.

Joulukuun 5. päivä 2012

Aamun mietteitä

Tehän tiedätte, mikä aika on nyt menossa. Meidän on aika herätä unesta, sillä joulun jälkeen meille lankeaa maksettavaksi mahtavat energialaskut.

Marraskuun 16. päivä 2012

Hetan kymmenen kilometrin valaistun ladun alimman ja korkeimman kohdan korkeuseroa näyttäisi olevan noin sata metriä. Korkein kolmen kilometrin latuosuus on Jyppyrän selänteellä. Sitä osuutta sanotaan lämpöladuksi. Eikä syyttä.
Kun urheilukentän vierestä lähtevän ladun lähtöpaikalla oli pakasta – 15 asetta, niin Jyppyrän laella mittarilukema oli vain – 7 astetta. Ja kyllä sen lämpötilaeron tuntee hiihtäjä ihollaankin ilman mittarilukemia.

Lokakuun 21.päivä 2012

Vanhat kuvat tuovat mieleen muistoja. Tämä kuva on otettu Nurmeksessa talvella 1961. Päässäni on ensimmäinen omistamani huopa- eli vilttihattu, jota en ollut vuosiin päässäni pitänyt.
Olin ostanut hatun jo viisikymmentä luvun puolella, jolloin lättähatut olivat muodissa. Sinä iltana muotoilin uuden huopahatun lättänäksi ja päätin mennä elokuvateatterin aulaan minne nuoret iltaisin kokoontuivat. Aulaan noustiin leveitä portaita. Reippain mielin nousin portaita, joiden molemmin puolin seisoskeli tuttuja ikäisiäni tyttöjä ja poikia. Portaiden yläpäästä kuului Einarin huuto:
- Hei katsokaa pappi tulee!
Kaikki kääntyivät katsomaan minua ja purskahtivat nauramaan. En viihtynyt siinä paikassa pitkään vaan hiippailin muina miehinä kotiin. Peilin edessä tutkailin näytinkö papilta vai peräti kirkkoherra isä Camilolta? Tajusin että nuorukaisen laihoihin ja kapeisiin kasvoihin nähden päässäni oli aivan liian suuri huopahattu. Toista kertaa en hattua päähäni laittanut.
Armeijan jälkeen tunsin sitten miehistyneeni sen verran että kaivoin hatun esille, höyrystin sen ja muotoilin kuvan mukaiseksi ja nauroin koko jutulle.

Elokuun 4. päivä 2012



Tunturipöllö (Nyctea scandiaca) lasikuitu.


Heinäkuun 16. päivä 2012

Luontoretki Rautakankareen perintömetsään

Aamulla tapasin Pavelin postilaatikolla. Mies ylisti kesäisen aamun raikkautta ja ehdotti luontoretkeä lähistöllä olevaan perintömetsään. Sanoin sille että en ole siellä käynyt kolmeenkymmeneen vuoteen enkä lähde sinne ryteikköön nytkään itikoiden syötäväksi. Meinaatko että sieltä olisi meille perintöä luvassa, viisastelin?
     Mutta Pavel ei luovuttanut. Mennään katsomaan millainen ranta siellä on, olisiko siellä rauhaisa paikka
säilyttää venettä? Eihän minulla ole luontokuvaajan pitkäputkista kameraa eikä muitakaan luontoretkeilijän asusteita, puolustelin päätöstäni. En kuitenkaan jaksanut kuunnella sen jankutusta siitä asiasta ja lupasin lähteä ihan vain sen mieliksi.
     Ilta oli lämmin. Itikat kävivät ahnaasti kimppuun kun astelimme järeää ikikuusikkoon. Siellä täällä maassa oli ötököiden osittain paljaaksi napostelemia kaatuneita kuusia, joiden juuret olivat kaatuessaan kuorineet sammaleet maasta. Rantaa myöten kulki kivikkoinen polku. Joitakin veneitä oli vedetty kuiville ja ne oli lukittu ketjuilla puiden runkoon. Pavel totesi että kyllä tänne voisi veneen tuoda. 
     Sitten Pavel viittasi kädellä suunnan jota myöten lähdettiin rämpimään perintömetsän läpi kotia päin. Hiki valui korvallisilta ja itikat tuntuivat siitä pitävän. Taitoin lehtipuusta oksan hyttyshuiskaksi, vaikka mielessä kävi oliko suojelualueelta luvallista taittaa risuakaan. Ja Pavel paineli sellaista vauhtia, etten lyhytjalkaisen pysynyt sen 
matkassa.
     Perkeleen, perkele! Kuului Pavelin ääni mutta miestä ei näkynyt. Riensin ääntä päin ja näin Pavelin
pään kahden oksien vaaraan kaatuneen kuusen rungon välissä. Se oli pudonnut runkojen väliin perse edellä ja roikkui oksien seassa jalat ja kädet kohti taivasta eikä päässyt sieltä omin voimin ylös. Yritin olla nauramatta ja tartuin lujalla otteella Pavelin käteen ja pelastin miehen pinteestä. Jatkettiin matkaa eikä Pavel ollut tietääkseen koko tapahtumasta, mumisi vain että olisin minä siitä itekin ylös päässyt.
     Loppumatkalla törmättiin vielä maassa lojuviin ruostuneisiin naisten polkupyörään ja hetekan runkoon. Pavel 
hymähteli ja sanoi että joku on käsittänyt väärin perintömetsän tarkoituksen kun on raahannut tänne sukunsa perintökalleudet. 
     Kun päästiin perintömetsästä soratielle, tunsimme olomme keventyneeksi. Luontoretki oli piristänyt mieliä niin että askeleemme olivat keveät. Kuulinpa Pavel hyräilevän serenadia... heteka se tuttu peli...

Heinäkuun 7. päivä 2012

Mikael Konttinen ja Puolustusvoimien varamiessoittokunnan viihdeorkesteri vetivät yhteislaulutilaisuuden Lahden satamassa.

Laulu raikui kesäillassa. Meikäläinenkin innostui aukomaan suutaan Satumaan tahdissa. Ja irtaantuminen arjesta tapahtui täydellisesti kun meidät tilaisuuden päätteeksi johdateltiin Satulinnaan.  


Kesäkuun 18. päivä 2012

Juhlakulkueen aikana satoi, mutta laulu raikui ja askeleet olivat keveät. Hieno kokemus ensikertalaiselle.

Toukokuun 22. päivä 2012

                                                            Lapissa tulee pian aika
                                                            jolloin yö on kirkas kuin päivä
                                                            eikä ilta enää pimene.
                                                            Silloin siellä virtaavat
                                                            elämää antavat joet.

Huhtikuun 25. päivä 2012

Kuukkelin kujeet

Maaliskuun 8. päivä 2012

Maaliskuun ensimmäinen päivä 2012

Helmikuun 12. päivä 2012

Helmikuun 6. päivä 2012

                                                                           
Suomen uusi presidentti

Tammikuun 25. päivä 2012

Tammikuun 18. päivä 2012

Ajankuluksi voi netissä selata vanhoja sanomalehtiä. Kansalliskirjaston digitoidusta kokoelmista löytyy vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä aina 150 vuoden takaa.

http://digi.lib.helsinki.fi/index.html

Löysin Suomalaisen Wirallisen Lehden sivuilta isoisäni Matkun kartanon tallirengin Stefanus Ruuhimäen (myöhemmin Aaltonen) nimen. Hänet oli 24 vuoden ikäisenä palkittu hyvästä hevosenhoidosta Tammelan hevosystäväin toimeenpanemassa varsanäyttelyssä Forssassa.

Tammikuun 5. päivä 2012

Tapasin aamulla postilaatikolla Leukkusen Pavelin. Mies kertoi että hänelle näytettiin viime yönä unessa tuleva presidentti.

Joulukuun 23. päivä 2011

Tämä kaamoskuva on Enontekiön Hetasta Jyppyrän ladulta. Aurinko oli laskeutunut 5. päivä joulukuuta ja
nousee seuraavan kerran 7. päivä tammikuuta 2012.
Alhaalla puiden latvojen lomasta näkyy kaistale Ounasjärveä ja taustalla häämöttää Pallas-Yllästunturin kansallispuisto.

Joulu herkistää vanhan miehen:

Jos jouluna
seison ovellasi
ja kuulet kolkutukseni
niin avaa ovi.
Tulen luoksesi -
aterioimme yhdessä,
sinä ja minä.

Jos nukahdan
sohvallesi ja
kuulet kuorsaukseni
niin nouse ylös.
Tulet luokseni -
nukumme yhdessä
sinä ja minä.

Jos et avaa oveasi
niin kuulet askeleeni
kun poistun luotasi.
Mut` älä huoli -
tapaamme joskus
ja silloin soi taivas
sylissämme.

Joulukuun 15. päivä 2011

Sininen hetki Enontekiön Hetassa. Hiihtäjä asettaa sivakat Cafe Siljan aitaa vasten, kopistelee lumet jaloistaan ja astuu sisälle juomaan lämmintä. Se on siinä.

Marraskuu 30. päivä 2011

Lokakuun 25. päivä 2011

Syyskuun 10. päivä 2011

                                                     Kesän aikana olen puuhastellut pihasaunaa.

                                                         "Kun yö jo on, maa uinahtaa.
                                                         Työn raskaan raatajatkin hetken rauhan saa.
                                                         Mut valvon vain mä aatoksin.
                                                         Työn teinkö oikein vai väärin kuitenkin."

                                                               Mielikki, metsän emäntä.

Huhtikuun 23. päivä 2011

                                Tässä se on oikein jytkyjen jytky. Mitenhän saisin sen pystyyn?

Huhtikuun 20. päivä 2011

Viime viikolla Karjalan Liitto tiedotti Karjala-lehdessä russakan kokoisilla kirjaimilla: ”Hiihtomestaruuskilpailut 5.3. Kouvolan Valkealassa”. Houkuttelin huoltopäällikön matkaan ja ajeltiin Valkealaan.

Kilpailut sivakoitiin urheilukeskuksen harjumaisemissa hyvien olosuhteiden vallitessa ja mainioista järjestelyistä vastasivat Valkealan Kajo ja Valkealan Karjalaseura.

                                    Mitalit ojensi kansanedustaja/hiihtäjä Juha Mieto.

Pavel asuu tien toisella puolella. Olen huomannut kuinka se aamuisin salaa kurkkii verhon raosta koska minä lähden hakemaan postia ja kävelee sitten muina miehinä samaan aikaan postilaatikolle. Tänä aamuna se kysyi mitä minä olen touhunnut kun ei ole miestä näkynyt? Sanoin että kesähelteellä on mukava tehdä lumiukkoja. He, he, arvasinhan minä että olet illat vahtinut jalkapalloa telkkarista ja kitannut mustikkaviiniä ja loikoilut sitten päivät tokkuraisena jossain varjoisassa paikassa, virnuili naapuri.

Meinasin sanoa sille pahasti, mutta maltoin kuitenkin mieleni ja pyysin sitä katsomaan tekelettäni, lumiukkoa. Pavel kieltäytyi jyrkästi tarjouksesta sanoen, ettei hän koskaan ota alkoholia aamuisin, ei edes minun väljähtynyttä ja hapanta viimekesäistä mustikkaviiniä. Olet nyt käsittänyt asian aivan väärin, viimekesäiset mustikkaviinit loppuivat juhannuksena, mutta jos et halua nähdä todellista taidetta ihan ilmaiseksi, niin anna olla, sanoin ja lähdin kävelemään.
Älähän nyt suutu, sanoin Pavel. Kuulin askelista kuinka mies seurasi minua alapihalle.
– Katohan, oikea lumiukko! huudahti Pavel, teitkö tuon ihan selvin päin?

Osuttiin pitkästä aikaa Leukkusen Pavelin kanssa samaan aikaan postilaatikolle. Sanottiin siinä hyvät huomenet ja toivottiin kauniita ilmoja juhannukseksi.
Pavel oli kovin väsyneen oloinen, sanoi yöllä tuleensa Pattayalta, oli ollut siellä vuoden. Ajattelin udella siltä oliko Thaimaassa kuumaa ja kosteaa, mutta en ehtinyt avata suutani kun se jo kysyi, että vieläkö minä olen siitä kirjoitellut perättömiä ja naurettavia juttuja kotisivulleni?
Älähän nyt veliseni ala taas väittää että olisin sinusta perättömiä kirjoitellut. Päinvastoin olen vain kaunistellut lausumisia ja jättänyt kaikkien räikeimmät juttusi kertomatta, puolustelin.
Sinun on hyvä tietää, että olinpa minä missä maailman kolkassa tahansa, niin käyn päivittäin lukemassa onnettomat juttusi sivuiltasi, sanoi Pavel. Sanoin olevani siitä asiasta tietoinen ja pyysin sitä sisälle kahville, väittäen ettei sillä kotona ole kuitenkaan kuin yli vuoden vanhaa pannu karkeaksi jauhettua väljähtänyttä kahvia pussin pohjalla. Pavel sanoi arvioni siitä asiasta olevan varsin lähellä totuutta.
Laitoin reilusti Kultamokkaa suodattimeen, napautin veden valumaan ja panin pullaa ja vesirinkeleitä pöytään. Valittelin ettei talossa nyt ollut Viipurin rinkilöitä. Pavel katseli hetken kattaustani ennen kuin rohkeni kysyä että onko talossa ruisleipää? On toki, jälkiuunileipää ja oikeaa voita, käykö? Nostelin vehnäset pöydältä takaisin komeroon ja laitoin jälkiuunileivän ja voirasian tilalle. Otahan palasta sanoin ja kaadoin sille mukillisen vahvaa kahvia. Pavel mursi leivästä reilun palasen. Rohkaisin sitä levittelemään reilusti voita palaselle. Miehen naama oli leveässä hymyssä kun se iski hampaansa leivän syrjään.
- Helvetin hyvää! huuhdahti vuoden maailmalla ollut mies.
Puhuttiin siinä niitä näitä joutavia juttuja. Kyselin Pavelilta että oliko se Pattayalla ollessaan seurannut netistä kotimaan tapahtumia? Pavel sanoi hyvin tietävänsä että meille oli juuri valittu uusi pääministeri. Jatkoin että miltä ne nämä meidän kotimaan asiat näyttävät maailmanmiehestä ulkomailta päin katsottuna?
- Mitättömän pieniä juttujahan ne nämä meidän asiat ovat suuressa maailmassa, sanoi mies maailmanmiehen äänenpainolla.
- Kyllähän meillä sentään demokratia hyvin toimiin, yritin höystää asiaa.
- No, enpä tiedä, sanoi maailmanmies ja jatkoi. Katsopas nyt tätä pääministerin valintaa. Pääministeri ilmoittaa eroavansa ilman pätevää syytä kesken vaalikauden. Sitten joukko kepulaisia valitsee keskuudestaan uuden pääministeriehdokkaan, jolla tulee olemaan enemmän valtaa kuin suoralla kansanvaalilla valitulla presidentillä. No, sen jälkeen eduskunnassa järjestetään pääministerinvaali, jossa on ehdokkaana vain tämä yksi kepulaisten valitsema ehdokas. Mikä se sellainen vaali on jossa on vain yksi ehdokas? Ihan kuin jossain entisessä neuvostotasavallassa. Onko se sinusta kansanvaltaista demokratiaa, kysyi Pavel selvästi tuohtuneena. Pelkää teatteria koko touhu!
- Voisihan oppositiopuolueet asettaa oman pääministeriehdokkaan, huomautin.
Mitä se hyödyttää kun hallituspuolueilla on enemmistö eduskunnassa, pääministerinvaali on hallituksen oma juttu jolla meille hyväuskoisille äänestäjille näytettään että demokratia muka toimii.
- Niinpä, totesin muka asiantuntevasti, kannattaa siis tarkoin harkita mitä puoluetta vaaleissa äänestää.
- Ilmeisesti alat lopultakin käsittää mistä eduskuntavaaleissa on kysymys, opasti maailmanmies. Vaaleissa eniten ääniä saanut puolue hallitsee maata seuraavat neljä vuotta.

Eilen olin puolesta,
tänään olen vastaan,
huomista en tiedä.
On ihan sama,
olenko puolesta
tai vastaan.
Eihän minua kukaan
kuule.

I-palkinto

Usein vanhoihin esineisiin liittyy jokin tarina, niin kuin tähän tyttöpatsaaseen, jota säilytän kirjahyllyssäni näkyvällä paikalla.

Perheemme muutti sodanjälkeen Nurmekseen, missä ilmoittauduin kauppalan kansakouluun ensimmäiselle luokalle elokuussa 1947. Asuimme silloin Rajakatu 22:ssa. Keittiön ikkunasta näkyi Nurmesjärvi.
Juhannuksena sain luvan mennä vanhemman veljeni kanssa juhannusjuhliin Mikonniemelle. Kävelimme pari kilometriä kauppalan läpi juhlapaikalle. Luvassa oli kaikenlaisia kilpailuja, joiden palkinnot oli laitettu näyttävästi esille. Velipoika katseli palkintoja ja sanoi että osallistutaan säkkijuoksukilpailuun. Siinä kilpailussa oli pääpalkintona käsiposkella vienosti hymyilevä keltahiuksinen tyttöpatsas. Tietysti haaveilin kuinka ylpeä olisin kantaessani patsaan kotiin. Mutta eihän minulla ollut mitään mahdollisuutta voittaa kun toiset pojat olivat minua vanhempia ja isompia, minä vain pieni koltiainen.
Velipoika ilmoitti minutkin kilpailuun. Ihmiset asettuivat kujaksi juostavan matkan molemmin puolin. Säkit olivat erikokoisia haisevia juuttikangassäkkejä. Pojat pujottautuivat kapeisiin säkkeihin ja etenivät matkan hyppimällä. Jotkut kaatuivat turvalleen ja yleisöllä oli hauskaa. Sitten kun kaikki muut olivat osuutensa suorittaneet, huudettiin minun nimi. Velipoika huikkasi korvaani, että ota levä säkki ja juokse! Valitsin kaikista leveimmän säkin. Työnsin jalkateräni aivan säkin nurkkiin, käärin säkin suun kainaloiden alle ja tassuttelin lähtöviivalle. Kuulin naurun tirskahduksia. Valmiina…nyt! Säntäsin matkaan. Kipitin jalat säkin nurkissa nopeasti maaliin. Kaikki nauroivat, mutta minä voitin koko kilpailun. Ja niin sain kainalooni upean tyttöpatsaan, jota lapsuuden kodissani pidettiin näkyvällä paikalla kammarin uunin päällä.
Kun sitten läksin maailmalle, haihtui palkinto mielestäni, kunnes vuosikymmeniä myöhemmin nuorempi veljeni toi sen minulle. Joku veljistä oli hieman ehostanut patsasta, tytöllä ei enää ollut keltaisia hiuksia, mutta en ollut siitä pahoillani. Olin matkani varrella tottunut siihen että naisten hiukset muuttavat väriä.

Marraskuun 08. päivä 2009

Syksyinen Haiku

Kuulin huutosi.
Miten sinne soudan
kun järvi on jäässä!